Ebolaa etsimässä: Ilkan ensiaskeleet Ebolaa etsiessä

Koska blogini on edelleenkin upea ja laadukas, kuuluu asiaan hienoa VIERASPOSTAUS. Tosiblogeja lukeneet tietää, että se on coolia. Ainakin oli joskus muutama vuos sitten. Joten tässä olkaa hyvä, Ilkan elämää:

TORSTAI-PERJANTAI

Nooran lähtö Swazimaahan oli lähestymässä ja ajatus siitä, ettei näkisi 3kk aikana kertaakaan tuntui aika hurjalle. Tuli ajatus, että tulisin katsomaan neitokaistani jossain vaiheessa. Päivämääräkin oli about tiedossa, puuttui vaan enää siunaus töistä. Sattuipa kivasti ja lomat napsahti. Nooran toisen harjoittelukaverin miekkonen Mansesteri onnistui saamaan töistä myös vapaata silloin ja matkakaveri oli saatu. Lähdön panikoimista helpotti, kun tiesi ettei tarvi aivan itsekseen selviytyä tai eksyä.

Sukulaiset, tutut ja työkaverit ovat kovasti tukeneet ja kysellyt jaksamisia, kun vaimoke ollut jo tovin 15 000km päässä harjoittelussa. Viimeisen parin vuoden seurustelun aikana saattanut olla maksimissaan parin viikon näkemättömyystaukoja, mutta tämä rupes jo vetää ennätyksiä.

Lentoliput oli ostettuna kuukautta aiemmin ennen Swazimaahan lähtöä, mutta pakkaus ja viimeiset ostokset kerkesin suorittaa lähtöpäivänä. Vointi ennen lähtöä viimeisenä parina päivänä oli hieman kyseenalainen, kun lämpö sahasi ylös ja alas ja nenä vuoti kuin seula. Ei passannu töihin lähteä enää potilaita hoitamaan ja muita sairastuttamaan.

Ensin lennettiin Lontooseen, jossa sai pari tuntia seikkailla. Nykyisenä Hesalaisena tottunut aina painamaan ratikoissa ja muissa laitteissa oven vieressä olevaa nappulaa, josta ovet avautuu. Tällä kertaa onnistuin tekemään hälytyksen, niin eikö joku siellä ruvennut kyselee, että mikä hätänä. Ei muuta kun vähän tiuhempaa askelta.

Lontoon lentokenttä

Lento Lontoosta Johannesburgiin oli..no... kokemus. Tilaa oli ihan mukavasti, mutta satuttiin Mansesterin kanssa saamaan paikat keskimmäisiltä penkeiltä ja aivan keskeltä. Molempien reunoilla oli ihmiset, jotka 90% lennosta nukkui. Useimmiten heräsivät, jos vessaan halusi mennä. Koita siinä sit hyvällä omalla tunnolla herätellä nukkuvaa ihmistä. Lento kesti vaivaset 15 tuntia, niin kyllä siinä ahteri oli suht hellänä ja polvet kipeinä. Matkantekoa helpotti huomattavasti ilmaiset virvokkeet.

Ilmasiks ku sai, niin pakkohan se oli maistaa

Jos jotain oon oppinu afrikasta, niin afrikkalaisten 15min on suomalaisten 30-60min. Meitä piti tulla Johannesburgin lentokentälle vastaan pikkupaku klo 12, niin useamman puhelun jälkeen saatiin kuskiin yhteys joka sanoi tulevansa 12:30. Kuski saatiin lopulta paikalle "jo" klo 13:00. Aluksi vähän jännättiin Mansesterin kanssa, että näinköhän koko ukkoa näkyy enää vai ollaanko muka myöhästytty, kun itse oltiin tarpeeks ajoissa ja metsästettiin koko parkkialue läpi.

Kamat saatiin kyytiin autoon ja meidän lisäks siellä oli kolme paikallista neitokaista. Matka Johannesburgista Mbabaneen oli 6h reissu. Sinä aikana kerkes tekemään hyvin tuttavuutta tummien neitokaisten kanssa, varsinkin kun jotain alkoholia siinä lipittivät. Itse olimme Mansesterin kanssa menossa kattomaan omia Prinsessoitamme ja neitokaiset olivat menossa katsomaan Prinssejään. Matka eteni mukavasti ja meluisasti kuunnellen paikallisia hip/hop artisteja. Y tjukutja ( vai tsukutsa ) tarkottaa jotain "sheikkaa äässiä " tms.

Tullilla oli useampi korruption vastaisia mainoslauseita, mutta jostain syystä yksi neitokainen pääsi rajan yli ID-kortin (ja rahanipun) kanssa.

Päästiin perille Bombasoksen Back Packers alueelle. Tavaroita otettiin autosta pois kun Prinsessat kirmasi portin auetessa. Clisheetä, mutta aika tuntui ikuisuudelta, kun viimeksi nähtiin. Oli omituista jutella toisen kanssa, kun puheyhteys-, netti- tai sähköt ei pätki.

Pitkän matkustamisen jälkeen oli suht kuollut fiilis. Hyvän ruoan jälkeen yritettiin nukkumista. Kuinka ollakkaan, niin mun ja Nooran kämppä on samaa rakennusta baarin kanssa. Baarissa oli bileet puolille öin asti. Minähän nukahdin kuin tukki, mutta Nooralle nukkuminen oli haaste. Musiikin loputtua asiaa ei helpottanut vieressä söpösti(?) kuorsaava poikaystävä.

LAUANTAI

Maisema on melko mäkistä ja majapaikalle vievä tie on todella jyrkkä. Yleisin julkinen kulkuväline on joku Hiace romu mikä on aina tupaten täynnä. About 15 ihmistä sillipurkissa. Sellaisella mentiin Justiinan, Maun, Mansesterin ja Nooran kanssa käymään keskustassa. Vaatteita tuli heti shoppailtua mukavasti, kun hintakaan ei ollu paha.

Combista, paikallinen julkinen liikkumaväline

Samalla nähtiin ravintolassa tyttöjen koulukavereita, jotka asuvat kauempana. Vaaleaihoisia kun ei paljoa näy näillä lakeuksilla, niin kyllähän siinä paikallisten päät kääntyy.

Ravintolasta

SUNNUNTAI

Aikainen herätys ja suuntana kirkko. Koko konkkaronkka kiivettiin vuoren rinnettä ylös (oikeasti ehkä mäki), jonka on tarkoitus olla oikoreittinä. Mäen toisella puolella portti oli kiinni, joten ei muuta kuin takaisin päin. Justiina kerkes hommaamaan päänsäryn, joten loppu porukka mentiin kirkkoon hieman myöhässä.

Vuoren ylitys kirkkoon

Fiiliksiä

Kirkosta

Kirkossa oli puhe kesken ja päät kääntyi kun saavuttiin myöhässä paikalle. Pappi puhui Swatia, joten paljoa ei ymmärtänyt. Virret ja raamatun pätkät laulettiin. Välillä noustiin seisomaan, taputettiin tahtia ja mikä parasta, niin kaikki laulut laulettiin moniäänisesti! Suomen virret kuulostaa hautajaismeiningiltä tähän verrattuna. Sanoja en osannut pätkääkään, mutta bassomelodiat oppi nopeesti. Pappi kutsui meidät alttarin eteen ja pyysi esittelemään itsemme. Taisimme olla melkonen nähtävyys.

Käytiin myös paikallisessa lasitehtaassa ja -museossa. Lasinpuhaltajat oli viikonloppua viettämässä, joten itse actionia ei päästy näkemään. Puodin puolelta kyllä tarttu mukaan jos vaikka mitä.

Lasitehdaspuoti

MAANANTAI

Käytiin pienessä aamuhartaudessa, jossa taas laulettiin moniäänisesti. Tulee harvoin käytyä suomessa missään kirkollisissa touhuissa (jos ei kuoron messuavustuksia lasketa), niin kyllä tuo meininki hakkaa ihan täysin suomen touhun. Hienon kuulosta, vaikka sanoista ei ymmärtänytkään sanaakaan.

Mansesterin kanssa oltiin tuotu suomesta vaatteita ja leluja matkalaukuilla, mutta Mansesterin laukku hävisi lentoreitillä. Onneks edes mun laukku pääs perille. Paikallinen avustusjärjestö, jossa tytöt puuhailee, otti meidät mukaan ja lava-autolla suunnattiin kohti maaseutua, jossa maan köyhimmät asuu. Maisemat oli upeita ja lavalla istuminenkaan ei tuntunut niin pahalle, kun alla oli paksu jousipatja. Sellasessa puukepeistä kyhätyssä majassa oli 7 lasta, toisinaan parhaimmillaan lähes 20, joita hoiti pari aikuista naista. Lapset oli likaisen näköisä ja vaatteet hyvin kuluneet. Tais tulla tarpeeseen, kun olivat niin kiitollisia.